Sininen kassi

Väsyneenä perjantai-iltana hississä pyykkitupakotivälillä tajusin, etten taitaisi pärjätä ilman sitä. Enkä olisi pärjännyt vuosiin. Ehkä kymmeneen. Sillä on kuljetettu likaiset alas, puhtaat ylös, kirjat, liinavaatteet, ompelukone, levyt, lelut (huokaus) ja jopa aika helvetin iso taulutelkkari uuteen asuntoon. Monta kertaa. Itse asiassa viimeisten kymmenen vuoden aikana sen avulla on muutettu valtava määrä tavaraa yhteensä viiden asunnon välillä.

Tunnustan: niitä on kolme. Tosin yksi on juuri nyt kaverilla lainassa. Hänkin käytti sitä tavaroiden siirtämiseen paikasta toiseen. Ja yksi on lapsella. Ja yhden sisällä on toisen lapsen petivaatteet sängyn alla piilossa odottamassa saapumista ja uinumista. Sen kahvoilla koiranpentu koettelee voimiaan ja koettaa kiskoa mukaansa. Siirtää sekin. Sitä. 

Hei, kun oikein lasken, niitä on neljä.

Vanhin niistä on lojunut kaapeissa ja jäänyt taloon kun lapset ovat kasvaneet ulos. Se on tullut mukaani kun joku muu on jäänyt ja minä lähtenyt. Kun joku muu on lähtenyt ja minä olen jäänyt.Sininen kassi on silkkaa bluusia. Haikua, melankoliaa, kaipausta. Samalla se on selviytymistä, uudelleen rakentamista ja kotiutumista. Typerä sininen kassi. Muovilangoista loimittu. Mutta niin vetävä, tilava. Väittäisin, että siihen mahtuu ainakin viisikymmentä kertaa viisikymmentä litraa erilaisia siirtoja ja muutoksia.

Samanlaisia löytyy kaikista Euroopan maista. Ja Venäjältä.  Ja Amerikasta. Ja Kiinasta.

Barcelonassa laittomat tomaattiviljelmiltä ulosviskatut maahanmuuttajat kokoavat niihin kaupan olevat laukut, meikit ja vyöt saatuaan vihiä poliisiratsiasta. Ne kahisevat metroasemalta toiselle. Ne keikkuvat olalla ja muksivat ohikulkijoita.

Sellaiset näkyvät sanomalehden jätevuorikuvissa Napolista.

Sellaisiin Etiopian syrjäseuduilla asuva paimentolaismies poikineen kokoaa suolamönttejä kraaterijärven pohjasta.

Sellaisella intialainen kerjäläisäiti kantaa imeväisikäistä lastaan pellonreunan leiristä Mumbain rautatieaseman laidalle.

Sellaisiin maalaiskodistaan kaupunkiin muuttava kiinalaisvanhapoika pakkaa koko omaisuutensa.

Sininen kassi palaa sinne, missä se on valmistettu ja mistä se ja sen kaltaiset on kuljetettu ympäri maailman, kaiken maailman saataville. Kiinalainen tehdasompelijatyttö on saanut murtosenttinsä siitä, josta minä maksoin aikoinaan euron. Sinisestä kassista.

Päivittäin ainakin tosi monta asiakasta vaihtaa kassalla keltaisen ihan omaan siniseensä. Kuten minä. Oikein laskettuna olen tehnyt sen neljä kertaa. Niin voi tehdä Australiassa, Vietnamissa, Japanissa, Arabikadulla, Thaimaassa, Turkissa.  Muovinaruista loimittu sininen kassi on maailmallisempi kuin cocis. Juuri nyt joku hongkongilainen sitisinkku kävelee kotiin itsepalvelupesulasta sininen kassi olalla keikkuen. Muksii sillä ohikulkijoita. Minusta tietämättä.  Minua ajattelematta. Ja silti. Sininen kassi yhdistää arkemme.

Ja kun minä ja hongkongilainen sitisinkku emme tarvitse sitä, voimme taitella sen. Vaatekaapin hyllyllä se vie yhtä paljon tilaa kuin viisisataasivuinen romaani.

Mikään ensimmäisellä sinisellä kassilla kotiin kannettu koottava, muotoiltu ja kansainvälisesti äärimmäisen demokraattisen oloinen esine ei enää asu kanssani. Ne on kaikki annettu, heitetty, viskattu, myyty, hajotettu, kierrätetty tai turhaksi todettu. Sininen kassi jatkaa kumppanuutta. Ei, tämä on vale. On yksi eläinhahmoinen kirjavan lapsellinen pussilakana. Se on sen täkin päällä, joka odottaa sinisessä kassissa yövierasta. Kotiinpalaajaa.